8. tehtävänanto

Hölmö rakkaus


Keväinen maisema piristi Päiviä jo entisestään. Tiet näyttivät kuivilta ja aurinko valaisi kaksiota niin, ettei hänen tarvinnut laittaa edes valoja päälle. Lumikasoja oli enää siellä täällä ja ihmisetkin olivat luopuneet jo toppatakeistaan. Päivistä oli ihana vain katsella ulos ikkunasta kadulla kulkevia ihmisiä ja vieressä olevaa päiväkotia jossa lapset temmelsivät pihalla kiljuen hauskuudesta. Yleensä hän sillä tavoin pakeni hetkeksi todellisuutta, mutta nyt sille ei ollut tarvetta. Hän oli levottomalla tuulella mutta hyvällä tavalla, sillä Santeri tulisi kohta kotiin työmatkalta. He olivat joutuneet olemaan viikon erossa. Ekaksi se oli maistunut makealle. Sai tehdä omia mieliruokia, katsoa mieliohjelmia ja kuorsaus kaikkosi viikoksi makuuhuoneesta…
 -Voi ei, Päivi voihkaisi kun huomasi miten elottomalta hänen kukkansa näytti. Hän käveli nopeasti keittiöön, täytti kastelukannun vedellä ja vei sen nopeasti kasville. Ei se kyllä enää mitään hyödyttänyt, sen hän tiesi. Kukka oli kuitenkin tärkeä sillä Santeri oli antanut sen hänelle vuosipäivälahjaksi. ”Tämä kuvastaa hömelyyttäsi” Santeri oli nauranut antaessaan kukan Päiville. Päivikin oli hymyillyt, sillä näyttihän kukka aika hupsulta. Silloin oli kesäkuu ja jonkin aikaa kukka voikin melko hyvin Päivin ja Santerin vihreässä olohuoneessa. Päivi inhosi silloisia seiniä ja pian siitä ne maalattiinkin valkoisiksi. Olohuone sisustettiin muutenkin mukavaksi…

Päivi havahtui ajatuksistaan, kun puhelimeen tuli tekstiviesti. Hän kirjoitti nopeasti vastauksen äidilleen ja siirsi ajatuksensa takaisin kukkaan. Nyt hän vasta tajusi, mitä Santeri oli tarkoittanut antaessaan kukan. Huonomuistisuutensa takia kukka oli kuivan kellertävä. Se taisi olla hömelyyden väri… Pian kännykkä alkoi soida pöytää vasten. Päiviä nauratti äidin hössötys.
 -Tuleeko se Santeri tänään? Tuletteko meille sitten huomenna saunomaan?
 -Tulee. Katsotaan nyt jaksamisen mukaan. Santeri on varmasti väsynyt tehdessään koko ajan töitä, Päivi huokaisi.
 -Muista sitten tuoda se lainaamasi astia tullessasi. Vai tarvitsetko sitä vielä?
 -Voi jukra! Hyvä kun muistutit. Sämpylät pitäisi laittaa jo uuniin. Soitellaan taas, Päivi lopetti puhelun hätäisesti ja meni katsomaan liinan alla nousevaa sämpylätaikinaa. Hän toivoi, että ehtisi saada ne valmiiksi juuri sopivasti Santeria varten. Se oli jäänyt heille tavaksi, että Päivi valmisti ruuan juuri sopivasti kun Santeri tuli töistä. Hän tykkäsi hoivata miestään työpäivän jälkeen, sillä Santerin työ oli fyysisesti rankempaa kuin hänen. Tai sitten Päivi oli tullut liian paljon äitiinsä. Hössötys taisi olla sukuvika…
 
-Moi, Santeri huusi pian ovelta ja Päivi palasi ajatuksistaan takaisin todellisuuteen. Hänen suupielensä nousivat kevyesti korvia kohti kun Santeri katseli häntä eteisestä. Nyt hän vasta tajusi, kuinka ikävä hänellä oli ollut miestään ja vieressä kuuluvaa kuorsausta. Hän halasi Santeria lujaa ja nyppi sahanpuruja tämän paidasta. Päivistä oli ihana vain kuunnella kellon tikitystä ja keinua Santerin sylissä. Mies ei ollut jättänyt kenkiään telineeseen, mutta Päivi ei edes huomannut sitä halailun ohessa.
 -Palaako täällä joku? Santeri kummasteli hetken päästä ja Päivi oli pakahtua hajamielisyyteensä. Sämpylät eivät olleet enää pelastettavissa ja se harmitti Päiviä hiukan. Santeri vain heitti tottuneesti kärventyneet sämpylät roskiin ja hymyili hellästi Päivin surkeudelle. Tälläinen tapaus ei ollut ensimmäinen.
 -Hömelö…

7. tehtävänanto

Perjantai

Puhelimen näytössä vilkkui luurin kuva. Mirja yritti soittaa jo kolmatta kertaa tän tunnin aikana. Eikö se ymmärrä etten mä voi kesken tunnin vastata puhelimeen? Yritin keskittyä kuuntelemaan opettajaa, mielummin kuuntelin nyt keskiajan kulkua kuin Mirjan itkua. Mä en jaksa olla koko aikaa selittämässä mitä teen tai jätän tekemättä, mitä helvettiä se muille kuuluu! Kello lähestyi uhkaavasti välituntia ja tiesin Mirjan odottavan luokan ulkopuolella. Mun teki mieli hypätä ikkunasta. Kun huomasin Tomin tuijottavan, tajusin puhisevani itsekseni. Hän tiesi tilanteen, muttei tiennyt mitä aikoisin tehdä asialle. En mäkään tiennyt.

Mirja veti mut syrjään muista ja tuijotti kärsimättömänä. Kun en avannut hetkeen suutani, hän aloitti taas sen saman ristikuulustelun, jonka aikana tuntui aina kuin kuuntelisin äitini motkotusta.
 -Missä sä olit eilen? Sun piti tulla.
 Kohautin olkiani ja katsoin hänen ylitseen. Olin häntä sen verran pidempi, ettei se paljoa vaatinut.
 -Vastaa mulle! Hän huusi.
 -Ei mun tarvii sulle selitellä. Aina sä pyydät mua tulemaan ja ilmoittamaan ja olemaan. Oletko sä ajatellut, että haluanko mä aina tulla, ilmottaa tai olla?!
 -Sun pitäisi sanoa se ääneen. Mä en ole ajatusten lukija, mä vaan tahdon olla sun kanssa, Mirja vikisi. Mä siirsin katseeni maahan ja pyörittelin skeittareiden kärkiä tehden valkoiseen lattiaan harmaita viiruja. Vitutti. Tiesin mihin tämä johtaisi, niin tiesi Mirjakin, joten miksi se ei voinut vain antaa asian olla ja jättää mua rauhaan?
 -Haluatko sä sitten olla mun kanssa? Mirja kysyi melkein ääneti. Se purskahtaisi minä hetkenä hyvänsä itkuun.
 -Ehkä en, totesin ja nostin katseeni takaisin tyttöön. Hänen silmänsä punersivat ja posket olivat kosteat kyynelistä. Hänen huulensa alkoi väpättämään ja mua alkoi nolottamaan koko tilanne. Mirja nyökkäsi varovasti ottaen pari askelta taakse päin. Se oli melkeimpä viimeinen kerta kun näin Mirjan: hänen juoksevan pois itkien. Huokasin helpotuksesta. Nyt se oli ohi. Melkein. Tahdoin varmistaa asian lähettämällä hänelle viimeisen tekstiviestin, jossa totesin juttumme olleen tässä. Oli kivaa ja sun muuta paskaa.

Tomi odotti musiikkiluokan edessä ja hymyili nähdessään mut.
 -Tänään sitten ryypätään kun on ämmät pois jaloista, vai mitä?
 -Kiljua ja kitara, voiko mies parempaa toivoa? Naurahdin ja annoin perjantaifiiliksen vallata itseni. 

6. tehtävänanto

Joulun aikaa

Tähän aikaan vuodesta näyteikkunat pursuivat erilaisia valoja ja koristeita. Käveleminen eteni minulta hitaasti, sillä minun olla pakko jäädä tuijottamaan hetkeksi jokaista ikkunaa. Ne olivat niin pirteän näköisiä, jollaista olotilaa itsekin kaipasin. Onnellisen näköiset mallinukkeperheet pitivät yllään muodikkaita vaatteita ja tonttulakkeja. Hymähdin, kun tajusin katsoa yhtä näyteikkunaa tarkemmin. Mallinukkeperheen lapselta oli irronnut käsi ja se oli pudonnut joulukuusen alle. On siinäkin joululahja mallinukkeperheelle, mutta he sentään viettävät joulun yhdessä, vaikkakin yhtä raajaa köyhempänä.

Aloin kiristämään kävelyvauhtia sillä joululahjaostokset alkoivat painaa. Minkäköhän takia ostin näin paljon joululahjoja perheelleni? Enhän edes tiedä, mitä lahjoja he ovat toivoneet. Enhän edes pääse näkemään heidän ilmeitään, kun he avaavat paketit. Enhän edes vietä joulua heidän kanssaan. Tunsin taas sen ahdistuksen ajatellessani asiaa ja kiristin vauhtia entisestään. Kunhan vain saisin lahjat paketteihin ja annettua ne perheelleni mukaan, minne sitten menevätkään. Isäni on joulun ulkomailla, äitini uuden miesystävänsä kanssa, veljeni ei tahdo nähdä ketään meistä ja siskoni lähtee juhlimaan Tampereen yöelämään. Kaikilla meistä on oma tapa viettää joulua, jotta unohtaisivat. Kaikilla paitsi minulla.

Suljettuani ulko-oven aloin etsiä paketointitarvikkeita ja järjestelmään muita ostoksia. Silloin tällöin kuivasin poskia hihaani, mutta jatkoin silti puuhastelua. En tahtoisi antaa tämän pilata joulun aikaani, varsinkin kun sain järjestettyä vapaapäiviä töistä. Äidin lahjaa paketoidessa ja korttia kirjoittaessa menin aivan lukkoon. Mitä minä kirjoittaisin? En minä tahtonut toivottaa hänelle hyvää joulua ja kertoa rakastavani häntä, en ollut vielä valmis siihen. Äiti tuntui repineen viimeisetkin teipit meidän perheemme siteistä, eikä siihen paljoa tarvittu. Jätin äidin lahjan paketoimatta lattialle ja katsoin kehystettyä kuvaa meidän perheestämme, jonka olin laittanut ikkunalaudalle. Minua ärsytti se suunnattomasti. Sen paikka ei ollut siinä, ei ainakaan enää. Mieleni teki paiskata se lattialle niin että lasin sirut lentelisivät, mutta en pystynyt. Katsoin meidän hymyileviä kasvoja ja sitä kuinka lähellä olimme toisiamme. Nyt se tuntui inhottavalta ja… liian kaukaiselta. Melkeinpä sadunomaiselta.
”Hyvää joulua.” kuiskasin ja laitoin valokuvan kaapin perälle.     

5. tehtävänanto

Penkki

Vanha penkki keskellä puistoa,
kevään sateiden ja tuulien kanssa,
se odottaa istujia aivan hiljaa.

Penkki näyttää kahden istuttavalta,
rakkaudentunnustuspaikalta,
joka odottaa lisää kaiverrettuja nimiä.

Katselen sen ohittavia ihmisiä,
kiireen juoksuttamia pariskuntia,
joita se odottaa pysähtymään.

Puiston vaipuessa illan harmauteen,
sateen ja tuulen nukahdettua,
istun penkille yksin,
odottamaan sinua.

4. tehtävänanto

Juhannusyön kemiaa ja ei


-Uskookos tyttö juhannusyön saloihin kun noita kukkia kannat? 
-Yhtä paljon kuin ateisti Jumalaan. Sain nämä lahjaksi paikalliselta herrasmieheltä, siksi niitä kantelen. Voisin kyllä pois heittää...
-Ei niiden pois heittäminen mitään auta. Mekkosi on niin täynnä kukkia, että näet väkisinkin minusta unia, kukkaistyttö.
-Opetetaanko teitä kaupungissa puhumaan yhtä rumasti kuin tanssimaan? Sitä paitsi näen unia vain hyväkäytöksisistä miehistä.
-Siksipä sinut kotiin saatankin, kukkaistyttö. Ja jos et näe minusta unia, niin tulet kyllä näkemään minut vielä kylillä loppukesän aikana.

3. tehtävänanto

Heräsin ihanan kevyessä tunnelmassa. Ikkuna oli jäänyt yöksi auki, joten huoneessa tuoksui kesä ja lintujen laulu kantautui pihalta. Nousin istumaan ja katselin tarkemmin ikkunasta. En ollut ikinä nähnyt mitään niin vihreää. Ruohoa oli silmän kantamattomiin, kaksi nuorta koivua seisoi pihamaalla ja kauempana vasemmalla avautui kuusimetsä. Näkymä oli kaunis. Tuuli heilutti kevyesti puiden oksia ja minun teki mieli päästä olemaan osa tuota rauhallisuutta.  

Venyttelin rauhassa ja kapusin hiljaa Rikun yli. Hän nukkuisi vielä tovin, joten tämä olisi minun rauhallinen hetkeni. Riku hössöttää todella paljon mutta hän vain tahtoo, että meillä tulee olemaan kaikki hyvin. Kävelin keittiöön ja katselin pöydällä lojuvia työpapereita. Pääsisin projektiin kiinni vasta ensivuoden puolella, mutta onneksi minulla oli sentään työ odottamassa. Olisin vain tehnyt innolla töitä loppuun asti, sillä olinhan ollut työelämässä vasta muutaman vuoden. Mutta toisaalta… Minullahan on aikaa tehdä töitä loppuelämäni. 

Virkeästä olostani huolimatta kehoni tuntui olevan vielä unessa. Ajattelin antaa sen herätä rauhassa ja kävelin takaisin makuuhuoneeseen. Olihan minulla aikaa. Katselin sängyssä makaavaa Rikua. Hän oli vielä syvässä unessa. Taisi nähdä mukavaa unta, sillä hän ynähteli ja hymyili vähän väliä makeasti. Minuakin hymyilytti. Istahdin sängyn laidalle ja silittelin hetken hänen tummia hiuksiaan, jotka laskeutuivat olkapäille. Hän siirtyi aivan liki minua, aivan kuin olisi halunnut tulla syliini. Minä sitten rakastan tuota miestä. Asetuin makaamaan hänen viereensä ja annoin hänen kietoa kätensä ympärilleni. Silitin häntä hetken ja suljin sitten silmäni. Pian tunsin kevyttä liikettä vatsan alueella ja aloin silitellä sitäkin. ”Pian sinäkin pääset syliin.”

2. tehtävänanto

Isla katseli virtaavaa Oulunjokea. Tumma voimakas vesi oli kovin yksinäinen näky talven yössä. Niin oli Islakin. Vaikka hän oli pyyhkinyt mustat kyyneleensä ja solminut tukkansa, ei hän näyttänyt sen paremmalta. Tyttö oli juostessaan pudottanut uuden punaisen kaulaliinansa ja silmämeikit koristivat nyt poskia. Mutta hän ei välittänyt. Vaikka kaulaa palelsi, enemmän hänen sydäntään palelsi. Sauli oli hylännyt sen.

Isla päätti jatkaa, kuten Oulunjokikin. Vaikka sitä ei kukaan katsonut tai lohduttanut, niin aina se jatkoi virtaamistaan. Pian Isla saapuikin jo keskustaan ja siitä Hämeentielle. Hän pysähtyi hetkeksi jäätyneen lätäkön viereen ja rikkoi sitä kengän kärjellään. Niin hän tapasi tehdä pienenä, mutta niin myös Saulin kanssa, ennen kuin poika ilmoitti lähtevänsä Jyväskylään. Katuvalot saivat aikaan pitkiä varjoja. Yön vartijoita, jotka seurasivat Islan askeleita ja katosivat vasta kun tyttö astui pois valosta. Islankin teki mieli kadota.

Koti tuntui tällä hetkellä vain asunnolta, joka huokaili kylmyyttään. Pöydällä odotti pari greippiä iltapalana, mutta Islan ei ollut nälkä. Hän istahti pimeään huoneeseen, painoi radion päälle ja alkoi hyräillä Irinan laulun sanoja "Musiikki yksin soi. Mä en tahdo mennä enään sitä kuulemaan. Nyt elämä luisuu pois, enkä mä saa siitä virtaa katkeemaan." Isla jäi itkemään siksi yöksi olohuoneeseen. Rakkaus tuntui putoukselta loputtomaan tyhjyyteen, sillä ei Isla rakkauttaan menettänyt. Sauli lähti, mutta rakkaus jäi. Yksin tammikuiseen sydämeen.