7. tehtävänanto

Perjantai

Puhelimen näytössä vilkkui luurin kuva. Mirja yritti soittaa jo kolmatta kertaa tän tunnin aikana. Eikö se ymmärrä etten mä voi kesken tunnin vastata puhelimeen? Yritin keskittyä kuuntelemaan opettajaa, mielummin kuuntelin nyt keskiajan kulkua kuin Mirjan itkua. Mä en jaksa olla koko aikaa selittämässä mitä teen tai jätän tekemättä, mitä helvettiä se muille kuuluu! Kello lähestyi uhkaavasti välituntia ja tiesin Mirjan odottavan luokan ulkopuolella. Mun teki mieli hypätä ikkunasta. Kun huomasin Tomin tuijottavan, tajusin puhisevani itsekseni. Hän tiesi tilanteen, muttei tiennyt mitä aikoisin tehdä asialle. En mäkään tiennyt.

Mirja veti mut syrjään muista ja tuijotti kärsimättömänä. Kun en avannut hetkeen suutani, hän aloitti taas sen saman ristikuulustelun, jonka aikana tuntui aina kuin kuuntelisin äitini motkotusta.
 -Missä sä olit eilen? Sun piti tulla.
 Kohautin olkiani ja katsoin hänen ylitseen. Olin häntä sen verran pidempi, ettei se paljoa vaatinut.
 -Vastaa mulle! Hän huusi.
 -Ei mun tarvii sulle selitellä. Aina sä pyydät mua tulemaan ja ilmoittamaan ja olemaan. Oletko sä ajatellut, että haluanko mä aina tulla, ilmottaa tai olla?!
 -Sun pitäisi sanoa se ääneen. Mä en ole ajatusten lukija, mä vaan tahdon olla sun kanssa, Mirja vikisi. Mä siirsin katseeni maahan ja pyörittelin skeittareiden kärkiä tehden valkoiseen lattiaan harmaita viiruja. Vitutti. Tiesin mihin tämä johtaisi, niin tiesi Mirjakin, joten miksi se ei voinut vain antaa asian olla ja jättää mua rauhaan?
 -Haluatko sä sitten olla mun kanssa? Mirja kysyi melkein ääneti. Se purskahtaisi minä hetkenä hyvänsä itkuun.
 -Ehkä en, totesin ja nostin katseeni takaisin tyttöön. Hänen silmänsä punersivat ja posket olivat kosteat kyynelistä. Hänen huulensa alkoi väpättämään ja mua alkoi nolottamaan koko tilanne. Mirja nyökkäsi varovasti ottaen pari askelta taakse päin. Se oli melkeimpä viimeinen kerta kun näin Mirjan: hänen juoksevan pois itkien. Huokasin helpotuksesta. Nyt se oli ohi. Melkein. Tahdoin varmistaa asian lähettämällä hänelle viimeisen tekstiviestin, jossa totesin juttumme olleen tässä. Oli kivaa ja sun muuta paskaa.

Tomi odotti musiikkiluokan edessä ja hymyili nähdessään mut.
 -Tänään sitten ryypätään kun on ämmät pois jaloista, vai mitä?
 -Kiljua ja kitara, voiko mies parempaa toivoa? Naurahdin ja annoin perjantaifiiliksen vallata itseni. 

6. tehtävänanto

Joulun aikaa

Tähän aikaan vuodesta näyteikkunat pursuivat erilaisia valoja ja koristeita. Käveleminen eteni minulta hitaasti, sillä minun olla pakko jäädä tuijottamaan hetkeksi jokaista ikkunaa. Ne olivat niin pirteän näköisiä, jollaista olotilaa itsekin kaipasin. Onnellisen näköiset mallinukkeperheet pitivät yllään muodikkaita vaatteita ja tonttulakkeja. Hymähdin, kun tajusin katsoa yhtä näyteikkunaa tarkemmin. Mallinukkeperheen lapselta oli irronnut käsi ja se oli pudonnut joulukuusen alle. On siinäkin joululahja mallinukkeperheelle, mutta he sentään viettävät joulun yhdessä, vaikkakin yhtä raajaa köyhempänä.

Aloin kiristämään kävelyvauhtia sillä joululahjaostokset alkoivat painaa. Minkäköhän takia ostin näin paljon joululahjoja perheelleni? Enhän edes tiedä, mitä lahjoja he ovat toivoneet. Enhän edes pääse näkemään heidän ilmeitään, kun he avaavat paketit. Enhän edes vietä joulua heidän kanssaan. Tunsin taas sen ahdistuksen ajatellessani asiaa ja kiristin vauhtia entisestään. Kunhan vain saisin lahjat paketteihin ja annettua ne perheelleni mukaan, minne sitten menevätkään. Isäni on joulun ulkomailla, äitini uuden miesystävänsä kanssa, veljeni ei tahdo nähdä ketään meistä ja siskoni lähtee juhlimaan Tampereen yöelämään. Kaikilla meistä on oma tapa viettää joulua, jotta unohtaisivat. Kaikilla paitsi minulla.

Suljettuani ulko-oven aloin etsiä paketointitarvikkeita ja järjestelmään muita ostoksia. Silloin tällöin kuivasin poskia hihaani, mutta jatkoin silti puuhastelua. En tahtoisi antaa tämän pilata joulun aikaani, varsinkin kun sain järjestettyä vapaapäiviä töistä. Äidin lahjaa paketoidessa ja korttia kirjoittaessa menin aivan lukkoon. Mitä minä kirjoittaisin? En minä tahtonut toivottaa hänelle hyvää joulua ja kertoa rakastavani häntä, en ollut vielä valmis siihen. Äiti tuntui repineen viimeisetkin teipit meidän perheemme siteistä, eikä siihen paljoa tarvittu. Jätin äidin lahjan paketoimatta lattialle ja katsoin kehystettyä kuvaa meidän perheestämme, jonka olin laittanut ikkunalaudalle. Minua ärsytti se suunnattomasti. Sen paikka ei ollut siinä, ei ainakaan enää. Mieleni teki paiskata se lattialle niin että lasin sirut lentelisivät, mutta en pystynyt. Katsoin meidän hymyileviä kasvoja ja sitä kuinka lähellä olimme toisiamme. Nyt se tuntui inhottavalta ja… liian kaukaiselta. Melkeinpä sadunomaiselta.
”Hyvää joulua.” kuiskasin ja laitoin valokuvan kaapin perälle.     

5. tehtävänanto

Penkki

Vanha penkki keskellä puistoa,
kevään sateiden ja tuulien kanssa,
se odottaa istujia aivan hiljaa.

Penkki näyttää kahden istuttavalta,
rakkaudentunnustuspaikalta,
joka odottaa lisää kaiverrettuja nimiä.

Katselen sen ohittavia ihmisiä,
kiireen juoksuttamia pariskuntia,
joita se odottaa pysähtymään.

Puiston vaipuessa illan harmauteen,
sateen ja tuulen nukahdettua,
istun penkille yksin,
odottamaan sinua.