Isla katseli virtaavaa Oulunjokea. Tumma voimakas vesi oli kovin yksinäinen näky talven yössä. Niin oli Islakin. Vaikka hän oli pyyhkinyt mustat kyyneleensä ja solminut tukkansa, ei hän näyttänyt sen paremmalta. Tyttö oli juostessaan pudottanut uuden punaisen kaulaliinansa ja silmämeikit koristivat nyt poskia. Mutta hän ei välittänyt. Vaikka kaulaa palelsi, enemmän hänen sydäntään palelsi. Sauli oli hylännyt sen.
Isla päätti jatkaa, kuten Oulunjokikin. Vaikka sitä ei kukaan katsonut tai lohduttanut, niin aina se jatkoi virtaamistaan. Pian Isla saapuikin jo keskustaan ja siitä Hämeentielle. Hän pysähtyi hetkeksi jäätyneen lätäkön viereen ja rikkoi sitä kengän kärjellään. Niin hän tapasi tehdä pienenä, mutta niin myös Saulin kanssa, ennen kuin poika ilmoitti lähtevänsä Jyväskylään. Katuvalot saivat aikaan pitkiä varjoja. Yön vartijoita, jotka seurasivat Islan askeleita ja katosivat vasta kun tyttö astui pois valosta. Islankin teki mieli kadota.
Koti tuntui tällä hetkellä vain asunnolta, joka huokaili kylmyyttään. Pöydällä odotti pari greippiä iltapalana, mutta Islan ei ollut nälkä. Hän istahti pimeään huoneeseen, painoi radion päälle ja alkoi hyräillä Irinan laulun sanoja "Musiikki yksin soi. Mä en tahdo mennä enään sitä kuulemaan. Nyt elämä luisuu pois, enkä mä saa siitä virtaa katkeemaan." Isla jäi itkemään siksi yöksi olohuoneeseen. Rakkaus tuntui putoukselta loputtomaan tyhjyyteen, sillä ei Isla rakkauttaan menettänyt. Sauli lähti, mutta rakkaus jäi. Yksin tammikuiseen sydämeen.
