Hölmö rakkaus
Keväinen maisema piristi Päiviä jo entisestään. Tiet näyttivät kuivilta ja aurinko valaisi kaksiota niin, ettei hänen tarvinnut laittaa edes valoja päälle. Lumikasoja oli enää siellä täällä ja ihmisetkin olivat luopuneet jo toppatakeistaan. Päivistä oli ihana vain katsella ulos ikkunasta kadulla kulkevia ihmisiä ja vieressä olevaa päiväkotia jossa lapset temmelsivät pihalla kiljuen hauskuudesta. Yleensä hän sillä tavoin pakeni hetkeksi todellisuutta, mutta nyt sille ei ollut tarvetta. Hän oli levottomalla tuulella mutta hyvällä tavalla, sillä Santeri tulisi kohta kotiin työmatkalta. He olivat joutuneet olemaan viikon erossa. Ekaksi se oli maistunut makealle. Sai tehdä omia mieliruokia, katsoa mieliohjelmia ja kuorsaus kaikkosi viikoksi makuuhuoneesta…
-Voi ei, Päivi voihkaisi kun huomasi miten elottomalta hänen kukkansa näytti. Hän käveli nopeasti keittiöön, täytti kastelukannun vedellä ja vei sen nopeasti kasville. Ei se kyllä enää mitään hyödyttänyt, sen hän tiesi. Kukka oli kuitenkin tärkeä sillä Santeri oli antanut sen hänelle vuosipäivälahjaksi. ”Tämä kuvastaa hömelyyttäsi” Santeri oli nauranut antaessaan kukan Päiville. Päivikin oli hymyillyt, sillä näyttihän kukka aika hupsulta. Silloin oli kesäkuu ja jonkin aikaa kukka voikin melko hyvin Päivin ja Santerin vihreässä olohuoneessa. Päivi inhosi silloisia seiniä ja pian siitä ne maalattiinkin valkoisiksi. Olohuone sisustettiin muutenkin mukavaksi…
Päivi havahtui ajatuksistaan, kun puhelimeen tuli tekstiviesti. Hän kirjoitti nopeasti vastauksen äidilleen ja siirsi ajatuksensa takaisin kukkaan. Nyt hän vasta tajusi, mitä Santeri oli tarkoittanut antaessaan kukan. Huonomuistisuutensa takia kukka oli kuivan kellertävä. Se taisi olla hömelyyden väri… Pian kännykkä alkoi soida pöytää vasten. Päiviä nauratti äidin hössötys.
-Tuleeko se Santeri tänään? Tuletteko meille sitten huomenna saunomaan?
-Tulee. Katsotaan nyt jaksamisen mukaan. Santeri on varmasti väsynyt tehdessään koko ajan töitä, Päivi huokaisi.
-Muista sitten tuoda se lainaamasi astia tullessasi. Vai tarvitsetko sitä vielä?
-Voi jukra! Hyvä kun muistutit. Sämpylät pitäisi laittaa jo uuniin. Soitellaan taas, Päivi lopetti puhelun hätäisesti ja meni katsomaan liinan alla nousevaa sämpylätaikinaa. Hän toivoi, että ehtisi saada ne valmiiksi juuri sopivasti Santeria varten. Se oli jäänyt heille tavaksi, että Päivi valmisti ruuan juuri sopivasti kun Santeri tuli töistä. Hän tykkäsi hoivata miestään työpäivän jälkeen, sillä Santerin työ oli fyysisesti rankempaa kuin hänen. Tai sitten Päivi oli tullut liian paljon äitiinsä. Hössötys taisi olla sukuvika…
-Moi, Santeri huusi pian ovelta ja Päivi palasi ajatuksistaan takaisin todellisuuteen. Hänen suupielensä nousivat kevyesti korvia kohti kun Santeri katseli häntä eteisestä. Nyt hän vasta tajusi, kuinka ikävä hänellä oli ollut miestään ja vieressä kuuluvaa kuorsausta. Hän halasi Santeria lujaa ja nyppi sahanpuruja tämän paidasta. Päivistä oli ihana vain kuunnella kellon tikitystä ja keinua Santerin sylissä. Mies ei ollut jättänyt kenkiään telineeseen, mutta Päivi ei edes huomannut sitä halailun ohessa.
-Palaako täällä joku? Santeri kummasteli hetken päästä ja Päivi oli pakahtua hajamielisyyteensä. Sämpylät eivät olleet enää pelastettavissa ja se harmitti Päiviä hiukan. Santeri vain heitti tottuneesti kärventyneet sämpylät roskiin ja hymyili hellästi Päivin surkeudelle. Tälläinen tapaus ei ollut ensimmäinen.
-Hömelö…
